Mitä se tarkoittaa, että on oikeus olla omanlaisensa? Tarkoittaako se sitä, että jokaisen pitää saada aina toimia siten, mikä itselle on luontaisinta? En usko, että se ihan sitä tarkoittaa. Silloinhan esimerkiksi vähäisellä impulssikontrollilla varustetun ihmisen pitäisi saada raivota ja lyödä aina kun siltä tuntuu. On helppo ymmärtää, ettei ihmisten yhteiselosta tulisi oikein mitään, jos kaikki vain rajattomasti toimisivat itselleen luontaisella tavalla.

Maailmassa on kuitenkin paljon ihmisiä (kuten vaikka monet neurovähemmistöihin kuuluvat), jotka kokevat, ettei heidän oikeutensa olla omanlaisensa toteudu siksi, että yhteiskunnat ja yhteisöt pelaavat enemmistölle sopivilla säännöillä. Siksi pohdin nyt sitä, mitä oikeus olla omanlaisensa oikein tarkoittaa.

Sen määrittely, mikä on vääränlaista, riippuu aina määrittelijästä

Lapsen toiminnan näkeminen vääränlaisena kertoo usein aikuisen (ja ympäröivän yhteisön) määrittelyjen rajoittuneisuudesta. Esimerkiksi lapsen sosiaaliset taidot voidaan määritellä puutteellisiksi, jos hän ei katso aikuisia silmiin. Kuitenkin joissain kulttuureissa lapsille nimenomaan opetetaan, ettei ole kunnioittavaa katsoa vieraita aikuisia silmiin. Monissa asioissa on siis kyse sopimuksen varaisista asioista ja enemmistön mukavuudesta tai jonnekin historiaan pohjautuvista tavoista, joille ei nykypäivänä ole edes tarvetta.

Toiseksi lapsen toiminta voi olla reagointia tilanteeseen, joka on ollut hänen kannaltaan kohtuuttoman vääränlainen. Esimerkiksi jos lasta häiritsee jokin aistiärsyke niin paljon, että se aiheuttaa valtavaa kivun kaltaista tuntemusta, eikä hän kykene sitä estämään tai sanallisesti ilmaisemaan, on aivan loogista päätyä meltdowniin eli tunneromahdukseen (jonka ymmärtämättömät ulkopuoliset usein nimeävät raivokohtaukseksi). On siis syytä aina yrittää selvittää, miltä tilanne lapsen näkökulmasta näyttää.

Silmiin katsomisen välttämistä tai tunneromahdusta ei siis pitäisi edes määritellä vääränlaiseksi toiminnaksi. Mutta on tietenkin myös asioita, jotka pitää määritellä vääränlaiseksi, kuten toisten ihmisten tai ympäristön vahingoittaminen. Vaikka lapsen toiminta olisi ollutkin kaikkien mahdollisten määritelmien mukaan vääränlaista, se ei kuitenkaan kerro siitä, että lapsi itse olisi vääränlainen.

Oleminen ja tekeminen ovat eri asia

Usein käy niin, että kun lapsi toimii jollain normeihin sopimattomalla tavalla, hän saa kokea, ettei pelkästään hänen toimintansa ollut sopimatonta, vaan hän itse on vääränlainen. Eikä tämä valitettavasti ole aina pelkkä lapsen kokemus, vaan se saattaa olla myös aikuisen näkemys: lapsen ’sopimaton’ toiminta johtuu siitä, että lapsi on sellainen kuin hän on.

Tietyillä ominaisuuksilla varustettu lapsi voi kuitenkin tehdä hyvin monenlaisia tekoja riippuen siitä, millaisessa ympäristössä hän elää, millaisiin tilanteisiin hän joutuu, miten häneen suhtaudutaan ja miten häntä autetaan (tai ei auteta). Sama ominaisuus, esimerkiksi vähäinen impulssikontrolli, voi ilmetä vaikka sydämellisenä riemun osoittamisena tai äkkipikaisena aggression ilmaisemisena.

Toiminnasta ei siis pidä johtaa siihen liittyvän ominaisuuden tai olemuksen arvoa tai merkitystä. Miksi ominaisuuksia muutenkaan pitäisi arvottaa? Ne ovat, mitä ovat. Ei niitä ole kukaan itse valinnut.

Se, mikä tuntuu luontaiselta, ei välttämättä ole aina hyväksi

Jos pystymme näkemään oman näkökulmamme rajoittuneisuuden yli ja myös ymmärtämään, että tekojen perusteella ei pidä arvottaa ominaisuuksia, olemme jo kulkeneet hyvän matkaa kohti omanlaisena olemisen mahdollistamista. Silloin voidaan ehkä jo uskaltaa puhua siitäkin, että kaikki, mikä tuntuu luontaiselta toimintatavalta, ei välttämättä ole hyväksi – ei muille, mutta ei välttämättä meille itsellemmekään.

Aikuisena meihin on kerrostunut niin paljon kaikenlaista matkan varrelta, että on vaikea edes erottaa, mikä on ”luontaista” ja mikä opittuja reagointi- ja toimintatapoja, jotka ovat jossain vaiheessa elämässä ehkä olleet tarpeellisia, mutta nykyään mahdollisesti haitallisia. Lapsetkin oppivat jo todella varhaisessa vaiheessa käyttämään niitä toimintatapoja, jotka tuntuvat jotenkin toimivan, olivatpa ”luontaisia” tai eivät – esimerkiksi jos huutamisella saa tahtonsa perille, niin kannattaahan sitä käyttää.

Mutta toki on asioita, joita on helpompi pitää itselleen luontaisina kuin toisia. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka ominaisuutemme ovat melko pysyviä, niiden ilmenemismuodot vaihtelevat – ja se riippuu paljon siitä, millaisia mahdollisuuksia saamme kehittää niistä ilmenemismuodoista mielekkäitä sekä itsemme että muiden kannalta. Kukaan ei ole seppä syntyessään – ja kun oppii takomaan, riippuu ympäristöstä, mihin se takominen suuntautuu; raudan muovaamiseen tai vaikka toisiin ihmisiin.

Ympäristön merkitys (ja aikuisen vastuu)

Pienelle impulsiiviselle lapselle voi olla tyypillistä, että harmistuksen yllättäessä nyrkki heilahtaa ennen kuin ajatus ehtii mukaan. Jos ajatellaan, että ”hänen täytyy saada olla sellainen kuin hän on” (eli samastetaan oleminen ja tekeminen), ei tulla opettaneeksi muunlaisia toimintatapoja. Jos ajatellaan, ”hän on niin hankala lapsi” (eli samastetaan oleminen ja tekeminen ja määritellään asia vain omasta näkökulmastamme), saatetaan lapsi tuntemaan häpeää siitä, millainen hän on. Jos ajatellaan, että ”noin ei saa toimia” (eli määritellään asia vain meidän näkökulmastamme), jää huomiotta lapsen näkökulma; mikä tilanteessa sai hänet hermostumaan.

Jos sen sijaan pyrimme sekä ymmärtämään että auttamaan lasta, voimme ymmärtää, että vaikka reagointitapa liittyy hänen impulsiivisuuteensa, se ei ole koko selitys asiaan. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän meidän aikuisten vastuulla on järjestää lapsen elämä niin, ettei hän joutuisi kohtuuttoman usein tilanteisiin, joissa hän esimerkiksi kuormittuu liikaa. Mutta lapsen kasvaessa meidän vastuullamme on myös yhdessä lapsen kanssa keksiä, millä muilla tavoin hän voisi omana impulsiivisena itsenään toimia hankalissa tilanteissa niin, että siitä olisi mahdollisimman vähän haittaa hänelle ja toisille. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tukea lasta itseymmärryksessä, koska lopulta vain hän itse tietää parhaiten, mikä hänelle on hyväksi.

Oikeus kehittyä

Pelkästään enemmistölle sopivia sääntöjä, käytäntöjä ja ympäristöjä olisi muokattava kaikille sopivaan suuntaan, mutta se ei poista jokaisen yksilön vastuuta kehittää itseään ja aikuisen vastuuta auttaa lasta kehittymään. Meillä kaikilla on ominaisuuksia, joiden ohjaamana toimimme joissain tilanteissa tavalla, joka ei ole hyväksi itsellemme eikä muille. Jokaisen olisi tärkeä tuntea itsensä niin, että tietää, millä keinoilla pystyy toimimaan niin, että aiheuttaa enemmän hyvää kuin pahaa itselleen ja muille.

Oikeus olla omanlaisensa toteutuu silloin, kun jokainen hyväksytään sellaisena kuin hän on ja jokaista autetaan (sekä ympäristöä esteettömämmäksi muuttamalla että yksilön kehittymistä tukemalla) toimimaan niin, että meillä kaikilla on hyvä olla tässä maailmassa. Ajattelen siis, että oikeus olla omanlaisensa sisältää samanaikaisesti oikeuden tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja oikeuden kehittyä parhaaksi omaksi itsekseen. Kun jokainen oma tekomme ja kaikki ympäristössämme tapahtuva muuttaa meitä hiukan,  omanlaisenaan oleminen on muuttuva tila.

P.S. Olen kirjoittanut tästä aiheesta väitöskirjassani (https://kohtaamistaito.net/vaitoskirja/) ja lyhyesti lapsen oikeuksien näkökulmasta myös aiemmassa blogikirjoituksessani: https://lastentahden.blogspot.com/2019/11/lapsen-oikeus-olla-oma-itsensa.html