Hoitotyötä tehdään hyvin monenlaisissa ympäristöissä hyvin monenlaisten potilaiden tai asiakkaiden kanssa. Yksi asia on kuitenkin aina yhteinen riippumatta potilaan iästä, hoidon tarpeen syystä, tilanteesta tai hoitoympäristöstä: tarve tulla kohdatuksi. Kohtaaminen on suorastaan välttämätöntä, jos hoitotyötä halutaan tehdä niin, että se on potilaalle hoitavaa – sen sijaan, että hoitamisesta ei olisi mitään apua tai se jopa aiheuttaisi hoitokärsimystä.

Hoitava kohtaaminen perustuu siihen, että hoitaja suhtautuu autettavaan tämän oman elämän päähenkilönä ja sen parhaana asiantuntijana riippumatta siitä, onko hän lapsi tai aikuinen tai jotain siltä väliltä, onko hän mieleltään tai keholtaan tai monella tavalla sairas ja onko hän vammainen tai vammaton tai jotain muuta. Jos hoitaja ymmärtää tarvitsevansa autettavan apua voidakseen auttaa autettavaa, hän tekee kaikkensa luodakseen yhteyden, jossa he voivat ymmärtää toisiaan tai vähintäänkin kokea aitoa ymmärtämisen yritystä. Tätä tarkoitan kohtaamisella.

Kohtaamiselle voi olla monenlaisia esteitä. Se voi olla vaikeaa sekä hoitajalle että hoidettavalle. Ammatillisessa hoitotyössä on kuitenkin ensisijaisesti hoitajan vastuulla tehdä kaikkensa, että kohtaaminen olisi mahdollista – ja jopa helppoa.

Työyhteisössä tulisi myös varmistaa, että kohtaaminen on yhteisen työn ytimessä ja huolehtia, ettätyöyhteisön käytännöt mahdollistavat sen ja helpottavat sitä. Joskus nimittäin kohtaamista kyllä pidetään tärkeänä, mutta käytännössä työtä kuitenkin ohjaavat sellaiset ajatusmallit, jotka eivät sitä mahdollista.

Työyhteisössä vallitseva ihmiskäsitys, sairauskäsitys ja hoitotyökäsitys vaikuttavat siihen, millaiseksi hoitaminen muodostuu (Kaitsalmi 2024). Jos työyhteisön toimintaa ohjaa ensisijaisesti biomedikaalinen ajattelutapa, se saattaa ohjata enemmän käytännön toimintaa kuin yksittäisten ammattilaisten tärkeänä pitämät arvot. Esimerkiksi Handbergin ja Vossin (2018) tutkimuksessa hoitajien mielestä potilaan kohtaaminen oli ehdottomasti heidän työnsä keskeisimpiä ydinarvoja, mutta käytännössä he eivät kuitenkaan mahdollistaneet kohtaamista potilaille, joiden kanssa kommunikointi olisi vaatinut hoitajien asettumista ei-tietäjän rooliin (lue lisää: Handberg & Voss 2018 ja kirjoitukseni siitä Terveyttä tieteestä -blogissa).

Silloin kun avun tarvitsija iästään, sairaudestaan tai vammastaan johtuen ei kommunikoi puhumalla tai puhe on vaikeasti ymmärrettävää, tarvitaan kohtaamiseen muunlaisia keinoja. Näiden keinojen opettelu on tärkeää, mutta se ei riitä, jos toimintaa ohjaavia ajattelumalleja ei tunnisteta eikä niitä työstetä. Hoitotyön ytimessä olevan kohtaamisen toteutuminen vaatii niin yksittäisen hoitajan kuin koko työyhteisönkin uskallusta tarkastella pinnan alla vaikuttavia arvoja.

Lähteet:

Handberg C & Voss AK. 2018. Implementing augmentative and alternative communication in critical care settings: perspectives of healthcare professional. Journal of Clinical Nursing 27 (1–2), 102–114.

Kaitsalmi, Johanna. 2024. Erityiseksi määritellyn lapsen vaikuttajuuden toteutumisen mahdollistava hoitotyö. Lasten kuntoutushoitotyön dialoginen mallin. Turun yliopiston julkaisuja D 1779. Väitöskirja.  https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9627-8

Olli, Johanna. 2023. Toimintaa ohjaavat uskomukset ja potilaan kuulluksi tuleminen. Terveyttä tieteestä -blogi https://blogit.utu.fi/terveyttatieteesta/2023/11/22/toimintaa-ohjaavat-uskomukset-ja-potilaan-kuulluksi-tuleminen/

(Kuva on tehty tekoälyllä. Teksti ihan omalla älyllä.)

*****

Pysy ajan tasalla hoitotyöhön, etiikkaan ja ihmisten kohtaamiseen
liittyvistä ajankohtaisista julkaisuista ja tapahtumista
tilaamalla uutiskirjeeni täältä: https://kohtaamistaito.net/about/
tai tilaa minut kouluttamaan aihepiiristä, lisätiedot täältä:
https://kohtaamistaito.net/koulutuspalvelut/